Sydänsärkyni hukkuen hymyysi

Yksinäisyys on ainoa tunnetila, joka on mielestäni kamala. No okei, yksi niistä monista. Se on myös ainoa hetki, jolloin muistan kirjoittamisen, itseni toteuttamisen. Nytkin olen yksin. Yksinyksinyksin. Mies on jossain, en edes tiedä missä, kun eihän se puhelimeen vastaa. Kamalat vainoharhaiset ajatukset käyvät pyörimään päässä, ja kurkussa kuristaa epätieto, sydän hakkaa ja pelottaa. Pelkään menettämistä, yksinolemista ja luopumista. Muksukin on hoidossa, ja tyhjässä kodissa kuuluu vaan telkkarin Poliisit ohjelman ääniä. Kai se tuo tunteen, ettei ole yksin. Näinä hetkinä mietin, miten selviäisin jos jäisin yksin, eli tulisi ero. Hassua ajatella moista, koska suhteeni on onnellinen ja tasapainoinen, joskin luottamus on melko olematonta. Siksi sitä kai ajatteleekin kaikennäköisiä, missä toinen on ja kenen kanssa ja mitä tekee. Vaikka pitäisi ajatella että joo, se on siellä kiltisti sen kaverin kanssa hehe. Itseinho, huono itsetunto ja pettymykset elämässä vain saavat ajattelema...

Nojoo. Nyt on ollut muutama ihana päivä, joten pakko äkkiä kirjottaa, etten anna itsestäni turhan angstimielistä kuvaelmaa. Muutamat päivät vaan on menny niin perushyvin, että niistäkin jaksaa olla vielä kiitollinen, ja pitääkin olla! Vaikka myönnän olevani rasisti, niin kyllä mua säälittää ne pienet neekerilapset millä ei ole edes vettä. Joten, itsen pitää olla kiitollinen kun suunnilleen rypee yltäkylläisyydessä. Muillekin vinkiksi, säkin joka ehkä luet tätä niin sulla on melko varmasti tietokone, koti jossa pidät sitä konetta ja varmaan myös vettä tulee sen kodin hanasta jne. Ole kiitollinen. Aina me jaksetaan marista ja märistä, että kun ei ole sitä ja ei ole tätä ja vittu mutsihuora anna rahaa ja haista vittu ite ja unohdetaan, että meillä on paljon enemmän kun monella muulla. Mieti hetki sun elämää, ja mieti mistä sä olet kiitollinen. En halua kuulostaa tekopyhältä, en mä halua kaikki pakolaisia mun kotimaahan hillumaan, ja musta on väärin myöskin se, että jopa Suomella on ...

No voihan. Mäkin nyt sorruin tähän blogihössötykseen, enkä todellakaan tiedä jatkuuko tää tän jälkeen edes. Pakko vaan kirjottaa. Tai no mähän alotin kirjottamisen jo yhdeksän vuotta sitten, runoilla ja erilaisilla tarinoilla. Yksi runonäyttelykin takana ja toivottavasti edes toinen edessä.  No mutta anyway, jos nyt kirjottelen enemmänkin, niin setit on pitkälti mun oman vainoharhaisen mielen mitä kiinnostavampia (tai vähemmän kiinnostavia) pohdintoja itsestäni, ihmissuhteista, tulevaisuudesta, maailman tilasta, historiasta, riippuu ihan täysin mun mielentilasta ja muista jutuista. Nyt kirjotan, koska en saa unta. Hjyllätyyyys. Univaikeudet on ihana asia, voi hitto. Tähän aikaan ei voi lääkkeitäkään ottaa, muuten menee huominen ihan pipariksi. Ai mikä mua valvottaa? Mietin, mietin ja ajattelen ihmisiä ja niiden sanomisia ja tekemisiä. Miks ne tekee niin? Miks ne sanoo niin? Minkä helvetin takia? Saako tietyt ihmiset todella mielihyvää sotkiessaan muiden asioita, puhuessaan...