Kuoleva ahdistuksen puu

Mua ahdistaa. Niin paljon. Liikaa.
Mä tahdon rakkautta, mutta en tiedä keneltä
Tahdon unohtaa ja valua toiseen todellisuuteen.
Mä haluan takaisin kaiken sen mikä teki
mun elämästä helvettiä.

Mä en ole onnellinen. Mulla on paha olla.
Jopa se ainoa asia mikä meillä onnistui,
on kadonnut jonnekin.

Ehkä se johtui siitä uutisesta.
Tai siitä mitä tajusin sen jälkeen.
Elämäni suuri rakkaus on kuollut.
Elämäni suurin saatana on poissa.
Ja vei selvästi osan minua mukanaan,
sen osan minkä varasti jo kauan sitten.

Mun päässä pyörii karuselli niin lujaa,
että mua pelottaa milloin se räjähtää
Mä haluaisin kaikkea kiellettyä edes kerran,
haluaisin tukkia tajuntani piristeillä,
sumentaa mieleni savuilla.
Haluaisin takaisin kaiken minkä olen antanut pois

Sä yrität varmasti parhaasi, mutta voiko kahdesta rikkinäisestä tulla koskaan yhtä ehjää?
Tunteet jotka koen sun lähellä on omituisia.
En tahdo sua muhun ja silti haluaisin kaivautua suhun sisälle ja käpertyä kasaan.

Tajusin sen tänään, kyse on jakamisesta.

Olen aina jakanut kaiken jonkun kanssa,
siksi mulla on sairas pakkomielle olla jakamatta miehiä joita en edes välttämättä itse halua.
Koska ensimmäinen asia mikä tulee mieleen miettiessäni eroa on, että kuka sut saa ?
Kenet sä viet huipulle ja rakennat kaiken kauniiksi.

Tuleekohan koskaan ketään keneen luotan niin paljon että uskallan jakaa hänet maailman kanssa? Kuten Vesalan laulussakin sanotaan "onnellinen lintu pois ei lennä".

Voiko mun kanssa sitten olla onnellinen ?
Voiko olla ihmisen kanssa yhdessä onnellinen
joka ei ole yksinkään onnellinen.
Riittääkö onnea niin paljon jaettavaksi, että se täyttäisi minutkin?

Tahtoisin vain hetkeksi takaisin siihen kemialliseen karuselliin, kokeilla vielä yhden kierroksen ja hypätä sitten vauhdissa pois ja toivoa etten lennä nenälleni.

💋tanu